ESSEE // 28.07.2026

Historiallisesti epätarkka tarina

Tarinankerronnasta.

Rakastan elokuvaa taiteenlajina. Olen aina uppoutunut tarinoihin syvälle enkä ymmärrä miten kukaan voi suhtautua mihinkään katsomaansa elokuvaan jotenkin kovin kevytmielisesti. Keskustelimme juuri puolisoni kanssa aiheesta ja hän esittikin vilpittömästi kysymyksen: “Eikö elokuviin suhtautuminen aina niin suurella vakavuudella ole raskasta?” Se oli äärimmäisen hyvä kysymys ja sai minut pohtimaan asiaa.

Hyvän elokuvan katsominen on parhaimmillaan ensinnäkin äärimmäisen palkitsevaa ja merkityksellistä. Erinomaisen elokuvan katsominen on syvä kokemus ja tällaisen kokemuksen sain Joensuun elokuvateatteri Tapiossa 18.7.2026, kun kävin isäni kanssa katsomassa The Odysseyn. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli loistava. Teos saavutti omakohtaisessa kokemuksessa ehkä oman taiteenlajinsa syvimmän olemuksen. Tietenkin tarina itsessään kosketti, puhutteli ja hämmästytti. Samaan aikaan elokuva on modernilla tekniikalla tuotettu visuaalisesti upea taideteos, joka kaiken lisäksi onnistui säilyttämään juonen ja hahmojen hienovaraisen omaperäisyyden.

Christopher Nolan on modernin tarinankerronnan mestari. The Odyssey on jälleen osoitus Nolanin nerokkuudesta. Tarinoita on kerrottu vuosituhannet eteenpäin ihmisiltä toisille ja ne ovat eläneet keskuudessamme kautta historian. Hyvät tarinat ovat niitä, jotka kulkevat keskuudessamme vielä tänäkin päivänä vuosituhanten takaa. Mikä on leimallista hyvälle tarinalle?

Siinä on aina jotain kertojansa näköistä ja se herättää kuulijoissaan tunteita. Tässä Nolanin The Odyssey onnistui molemmissa erinomaisesti.

Ajattelin, että kirjoittaisin aiheesta enemmän asiapitoisen woke-keskusteluun kantaaottavan tekstin, mutta mitä enemmän asiaa pyörittelin, sitä enemmän päädyin pohtimaan tarinankerrontaa ja erityisesti tarinankerronnan taitoa. Enkä voi kuin ihailla Nolanin rohkeutta käyttää tuota hyvälle tarinankertojalle kuuluvaa vapautta lisätä omat värityksensä kertomukseensa viestin vahvistamiseksi.

Odysseia kuuluu kirjallisuuden järkälemäisiin klassikoihin ja etenkin länsimaissa moni kokee sen omakseen. Totta kai tällaisen tarinan tulkinta herättää valtavassa määrässä ihmisiä monenlaisia tunteita ja mielestäni elokuva olisi tarinankerronnallisesti epäonnistunut jos se ei olisi näin laajaa keskustelua katsojissa herättänyt.

Tiedän, että kuulostan hieman ylenkatsovalta (pilke silmäkulmassa) tämän sanoessani. En kertakaikkiaan voi suhtautua muuten kuin huvittuneesti näihin armoitettuihin antiwokesotureihin. He antoivat kuulua, että näyttelijävalintojen vuoksi elokuvan historiallinen paikkansapitävyys on vähintäänkin kyseenalainen. Puhummehan kuitenkin tarinasta, jossa esiintyy kyklooppeja, noitia, lihalliseen muotoon astuvia jumalia ja seireenejä. Näyttelijätkin puhuivat kaiken lisäksi englantia! Tuo on kuitenkin äärimmäisen helppo kohta mihin takertua, mutta se meille tai heille sananvapaudessa suotakoon! Suokaa myös pienisieluisuuteni omassa suhtautumisessani näihin anti-wokesotureiden kommentteihin. Sillä oikeasti eriäviä mielipiteitä ja keskustelua tarvitaan!

Nolanin aiemmat oikeaa historiaa kuvaavat elokuvat syövät pohjan näiltä syytöksiltä, joissa häntä kritisoidaan woketuksesta. Esimerkiksi Oppenheimerin koko tuotannossa oli vain yksi kreditoitu musta näyttelijä, Ronald Auguste, joka näytteli matemaatikko ja ydinfyysikko J. Ernest Wilkins Jr:aa.

Dunkirkin kreditoidussa castissa ei ollut yhtään mustaa näyttelijää. Elokuvaa kritisoitiinkin ilmestyessään -mielestäni aivan perustellusti- lähes kokonaan valkoisesta historiankuvastaan ja ei-valkoisten sotilaiden sivuuttamisesta. Britti-joukkojen mukana Dunkirkissa oli muun muassa Intian armeijan sotilaita, ja Ranskan joukoissa palveli miehiä sen Afrikan siirtomaista. Aiheesta käytiin elokuvan ilmestymisen aikaan laajaa keskustelua.

Elämäkerrallisessa elokuvassa tietenkin tällaisilla näyttelijävalinnoilla on merkitystä, jotta historiallinen kuvaus on mahdollisimman tarkka. Oppenheimerissa näyttelijä esittää nimettyä, historiassa todella elänyttä henkilöä. Silloin näyttelijävalinnan tehtävänä on osaltaan ylläpitää elämäkerrallisen kuvauksen uskottavuutta.

Odysseia on kuitenkin tarina, joka sisältää väkeviä ajattomia viisauksia. Tällaisen tarinan kohdalla olisi kertojalta suorastaan vastuutonta tyytyä vain jäljentämään aiempaa jättämättä kertomukseen omaa jälkeään.

Sillä näin hyvät tarinat elävät ja säilyvät sukupolvelta toiselle jakaen tuota iätöntä viisauttaan. Keskustelua, tunteita ja merkityksiä herättäen.

Tämän tekstin kaltaisella vakavuudella suhtaudun The Odysseyyn. Onko se raskasta? Ei missään nimessä. Päinvastoin se on valtava ilo kuinka paljon ajateltavaa ja monia merkityksiä elokuva voi elämään tuoda.

Elän paljon elämääni elokuvissa ja kirjoissa. Se on todella rikas maailma.